Surutyö

on aina raskasta. Mulla siihen kuuluu se, että kirjoitan heti tänne ja päivitän sivuni. Näin vältyn siltä, ettei mun tarvitse puhua asiasta.. mä oon vähän huono puhumaan.. ja mieluusti en näistä puhukaan; itku tulee väkisinkin. Mutta kirjoittaa voin: saan pyyhkiä kyyneleitä ja niistää nenää. Niin tiuhaan kuin tarvii.

Hiisi lähti tänään Sateenkaarisillalle, missä Sutinen on sitä vastassa Demin ja Oskun kanssa. Sutinen ihan takuulla nuolee Hipsun korvia jo tänään. Se teki sitä aina Hiisille: ne olivat bestikset.

Hiisillä todettiin pra -en jaksa nyt tarkistaa enkä muistaa missä kuussa.. Mutta pikku hiljaa sen näkö meni. Kaikki sanoivat, että koira sopeutuu elämään sokeana. Ja niinhän se tekeekin. Hiisillä se oli kuitenkin raskasta: vilkkaus ja tietynlainen terävyys yhdistettynä sokeuteen oli huono yhdistelmä. Hiisi käveli ja törmäsi päivittäin johonkin. Toissailtana se käveli takan tausseinää päin, eilen illalla Säröä päin. Ja toissapäivänä se puri uimaretkellä Anua jalkaan: uskon ja väitän sen luulleen siellä olevan lelun. Mutta tiedän samalla, että Hiisi kärsi näistä kaikista. Se törmäsi terassilla tolppaan ja tipahti vesikuppiin. Mökkilomalla Kuopiossa se tippui laiturin päästä veteen: ei nähnyt sen loppuvan. Se ei juossut enää muiden koiriemme kanssa etupihalle päästessä nurmikolla, vaan kyhjötti terassilla meidän jaloissa. Nurmikolle mennessä se oli törmännyt jo muutamia kertoja puita ympäröiviin verkkoihin.. Se haukkui kaikkea mitä kuuli tai luuli kuulevan: se ei tiennyt, missä ja mitä oli. Koirien tullessa lenkillä vastaan se käyttäytyi epävarmasti: ei kyennyt lukemaan toista koiraa. Ja meistä tämä kaikki tuntui todella pahalta.

Monen monena iltana mietimme ja juttelimme, missä menee raja. Koetin varovaisesti kysellä sitä tärkeiltä ihmisiltä lähelläni, mutta eihän kukaan voi sitä meille sanoa. Itse se on päätettävä ja tiedettävä. Ja olemme Tonyn kanssa aina sanoneet, että mieluummin kuukausi liian aikaisin, kuin kuukausi liian myöhään.. Koiran kun ei ole pakko.. Mutta silti.. ei kukaan halua päättää toisen elämää "varmuuden vuoksi". Se kun ei ole peruutettavissa, päätös. Ja kenenkään elämä ei saa päättyä turhaan. Mutta surullista on katsoa, kun ystävällä ei ole hyvä.

Pyysin aamulla Tonyltä, ettei minun tarvitse päättää päivää.. Tony sitä oli viimeksi tällä viikolla kysynyt.. Tony meni ulos ja oli soittanut saman tien, tuon kaikkein kauheimman ja raskaimman puhelun. Mutta meillä on ollut tämän päätöksen tehtyämme aina "onni" saada aika samalle päivälle: miltei heti. Olisi sanoinkuvaamattoman hirveää odottaa ja tietää... kauheaa se on nytkin.

Hiisin aika siis tuli, vähän yllättävästikin. Tuntuu aivan hirveän pahalta. Ja jossittelua ei saisi tehdä, mutta siltä ei voi välttyä..

Kiitos teille kaikille, jotka olette meille voimaa ajatuksissanne lähettäneet: sitä tarvitaan. Kaikki, jotka Hiisin tunsivat, tietävät, että se jätti hirmuisen aukon jälkeensä. Se ei ollut huomaamaton persoona. Erityinen kiitos Hiisin kasvattajille Sannalle ja Raimoille. Ennen kaikkea tämän ystävän saamisesta meidän perheeseemme, mutta myös tämän päiväisestä tuestanne. Me rakastimme Hiisiä valtavasti. Ja tulemme rakastamaan aina, ikuisesti. Sen rastatukkaa, oluen värisiä silmiä, kiljahtelua, sheikkausta.. sen iloa, raivopäistä tekemisen meinikiä.. koko Hiisiä. Tuska hellittää, tiedän sen. Mutta samalla tiedän, että tuska kertoo välittämisestä. Siksi tämän pitääkin sattua.

Osku, Sutinen ja Demi. Toivo, Hemppa ja Narri. Pitäkää meidän pienestäsuuresta hyvää huolta!! Nuolkaa korvia, uikaa, juoskaa ja metsästäkää tölkkejä!! Kiljahdelkaa ja repikää lelua: niistä Hiisi pitää!! Ja keppejä: piilottakaa Hipsulle niitä!! Ja jos siellä on joku, niin pyytäkää heittelemään nameja nurmikolle: Hipsu kiljuu ensin, mutta rauhoittuu kyllä etsimään. Jos te malttaisitte jättää sille muutaman löydettäväksi... Rakastan teitä!!