Pentuset lensi pesästä

ja oma, uudenlainen arki koitti. Felix haettiin viime perjantaina ja onneksi ennätin sanoa etukäteen, että jos itken, niin se ei johdu teistä.. Voin vaan kuvitella, miltä tuntuu hakea kauan odotettua pentua, onnellisena ja mieli iloisena. Ja ottaa se vastaan ihmiseltä, joka itkee silmiä päästään.. Oon hirveän pahoillani. Mä en voi itelleni mitään.. ja pennut.. ne on aina osa mua, vaikka Carro niiden äiti onkin. Jos joku on iso osa arkea, öitä ja unia monen kuukauden ajan: ensin möykkynä rakkaan äitikoiran vatsassa ja sitten ihan elävänä pentuna ei ole kumma, että irrottaminen sattuu hivenen.. selittää hän. Mutta oikeasti mä olen samalla helpottunut ja onnellinen: molemmat saivat ihanan, rakastavan ja välittävän kodin. Kumpaankin kotiin odotettiin juurkin SITÄ pentua. Kukaan ei saanut "jämiä".. :) Felixin arki on lähtenyt kuuleman mukaan hienosti käyntiin ja perheen kolme marsua, lapset ja tietenkin vanhemmat ovat saaneet uuden "puuhastelijan".. :D Onneksi mä siitäkin varoitin etukäteen.. että näistä kukaan ei ole sohvaperuna.. :D Ihana on ollut kuulumisia kuulla ja toivottavasti niitä kuulen jatkossakin. Laidasta laitaan ja IHAN niin usein, kuin vaan suinkin.. :)

Oodi vietiin eilen kotiinsa Kuopioon Mian, Jonin, Jessen, Alman ja Hipun kaveriksi. Mialla on blogi, jonne on linkki tuossa oikeassa reunassa. Joten jos kiinnostaapi lukea Oodin kuulumisia, niin sieltä niitä löytynee. :) Laskuri raksuttaa, kun meikämamma siellä surffaa jatkuvasti ja koko ajan.. :D Oodi käveli sisään uuteen kotiinsa, kuin kävisi siellä tämän tästä. Häntä pystyssä ja asenteella, että "mitäs täällä olikaan ja missä". :) Se on niin liikuttavan tomera pikkumyy-asenteella ja -lookilla varustettuna. Ja mä oon ihan äärettömän onnellinen myös sen kodin suhteen. Kohtalo on välillä mulle niin suosiollinen, että mietin joskus, mitä se multa joskus ottaa maksuksi.. Mia soittelikin tänään kuulumisia ja ihana on niitä kuulla. Mia tuntuu yhtä onnelliselta Oodista kuin mitä mä olen omalta osaltani Oodin ja Mian kohdalta. Että voikin olla helpottunut olo. Kai se niin on, että jokainen kasvattaja toivoo niille pienilleen pelkkää hyvää ja irtipäästäminen kuulukin olla vähän haikeaa. Mutta ihan hirveän paljon sitä helpottaa, kun ei tarvitse miettiä huolinkaisia: pentu on oikeassa paikassa. Paljon suukkoja molemmille pupseille ja halit niiden koteihin!! Ootte tärkeitä ja sellaisina pysytte.

Myrtin elämä koki siis myös eilen melkoisen järkytyksen, kun toinenkin sisarus katosi sen maailmasta. Jotenkin tuntuu, että sen elämä on muuttunut enemmän, kuin poismuuttaneiden kohdalla.. Carro on koettanut leikittää Myrttiä, mutta se ei lähde äitinsä kanssa reuhuamaan, vaan makaa jähmettyneenä, ketarat levällään lattialla "mäoonIHANkiltti"-lookilla. Parka. Se etsii selkesti välillä Oodia ja/tai Felixiä ja seuraa mua ja Tonyä uskomattoman tiiviisti.. :) Jotain hyötyäkin siis. :D Repii se yhä mun hihaa ja leluja, hilluu pitkin kämppää ja koettaa julmetun tosissaan syödä meidän lankamaton "siksi". Mutta sen sarvet on muuten hävinneet uppeluksiin. Pieni punainen sarvenpää pilkottaa ani harvoin ja oikeastaan vain, kun lankamatto saa kyytiä. Muuten niitä ei ole näkynyt, sitten eilisen. Mä oon saletti, että pian kuuluu PLOP ja sarvet tulevat taas esiin ja vanha "hirviömyrtti" tulee esiin. Mutta siihen saakka mä nautin tästä mamman pusumussukasta.. :) (se rakastaa yhä maailmassaeniten nuolla mun tai Tonyn naamaa.. otin eilen videon, kun se koettaa nuolla Tonyä, joka pitää Myrttiä kaukana naamastaan ja ipana nuolee ilmaa PITKÄÄN.. :D!! )

Mä päätin shokkihoitaa Myrttiä tänään enemmänkin. Nappasin sen unien jälkeen boksiin ja auton takaluukkuun. Ajettiin hallille ja mentiin ihmettelemään yhden porukan treenejä. Voi hilvitys kun se oli aluksi jännittävää. Ihan piti tälistä pikkuiten. Mutta onneksi kinkku maistui ja tärinät loppui nopsaan. Mä olin jo etukäteen päättänyt, että tällä reissulla ei jalat ota maahan, vaan pidän Myrtin sylissä koko treeninkatselun ajan, syötän sille kinkkua ja annan sen pussailla mun naamaa (*hihii*). Ja niin me tehtiin. Kinkku upposi, naama putsaantui ja hyvin pikkuvanhan oloisena se istui mun sylissä antaen vaikutelman pienestä, HYVINhyvin kiltistä shelttitytöstä, joka on tutustumassa suureen ja vaaralliseen maailmaan. Oikeasti siitä oli totta vain kahdeksan viimeistä sanaa.. :D Mä oon tosi tyytyväinen Myrdeen. Pelätä saa, kuuluukin, mutta siitä pitää päästä yli. Syödä "pitää" voida ja sylissä oleilla. Joten homma toimi mun pläänin mukaan. Perjantaina mennään tällä tietoa katseleen Särön treenejä. Ja JOS plääni pitää, niin saamme Kaislan ja Felixin seuraksi.. ;) Sitä odotellessa.