Mä oon tehnyt päätöksen. Ison ja vakavan. Mut mun elämää helpottavan ja etenkin, kun sen sanoo ääneen tässä ja nyt.
Mä juttelin Pian kanssa syntyjä syviä viikonlopun Tuurin reissulla. (joo, sillä..) Puhuttiin myös agilitystä. Siitä, mitä se on ja mitä se on ollut ja millasia meidän koirat agin suhteen on. Ja mä sanoin sillon Pialle sen, mitä mä sanoin tänään treenien jälkeen Anulle. Sen, mitä mä sanon nyt tässä. Carrosta ja musta ei tule koskaan SELLAISTA agilityparia. Mei ikinä kisata oikeesti ja meistä ei koskaan tule "the agilitaajia". Mut mä en oo yhtään surullinen! Päinvastoin. Nyt mä jatkan ihan, ku tähänki asti. Me treenataan, kisataan ja pidetään lystiä. Mut se ei koskaan tule sellaseksi koiraksi, minkä kanssa on helppoa ja selkäkarvat nostattavaa mennä baanalla. Mä en ole ikinä radan jälkeen liikuttnut kyyneliin sen kanssa saamastani fiiliksestä. Mut mä liikutuin Sitkun kanssa kerrasta ja Sutisen kanssa usein. Mä en saa sitä "flow"-fiilistä koskaan enää. Mut ei mun tarviikaan.
Carron ohjaaminen on välillä, kun koettais hämmentää vähän jähmeää betonia. Se liikkuu kyllä, mut ei oo notkeeta ja helppoa. Se on niin itsenäinen ja jääräpäinen, että se ei ikinä tuu toimimaan, miten mä toivoisin ja mitä mä tarvisin fiboihin. Jos sen pitää valita mun kääntävä käsky, ohjaus tms, TAI omavalintainen kontaktieste jossain, niin se menee takuulla sinne. Kontaktille. Se ei yhtään halua olla herkkä, reagoida mun ohjaukseen tai käskyihin. Eikä sen kuulukaan. Mun pitäis tehdä ihme, että mä saisin sen toimimaan, edes puomilla ja kepeillä. Saati sit ohjauksellisesti. Se on Kaapeli Häggblom, jääräpäisen emännän jääräpäinen koira. Ja opettanu mulle elämästä, arvoista, koirien sielunmaailmasta, kasvattamisesta ja sen koukeroista enemmän, kuin kukaan, koskaan. Ja me mennään agiliitoa vielä kauan: niin kauan, kun se meitä kahta jääräpäätä ilostuttaa! :) Ja se lienee kauan. Mut me ei ikinä tulla karsintamatolle ekan hypyn taakse numerolappu rinnassa. Mä luulen, ettei me koskaan kisata edes kolmosessa. Mä en nimittäin tuota emäntää saa kakkosen koukeroista läpi. Ainakaan niin, että se tuntuis kivalta. Joten, kattellaan, mitä eteen tulee.
Mut, mä EN ole surullinen tästä pätkääkään. Mulla on Elämäni Agilitykoira jo ollut. En mä voi saada kahta Elämäni Agilitykoiraa. Carro on tarjonnut paljon ihan muuta. Mä oon siitä tyytyväinen. Ja kuka tietää..mitä tietää.. ;)
Ja nih, toinen juttu erikseen- Särön treenit. Ne meni viimeviikkosta paljon paremmin. Josko elämä hotmaman juoksun jälkeen on voittanut. Tehtiin semmosia treenejä, missä koiraa opetettiin lukeen rataa ohjaajan liikkeestä. Särölle se oli ensin haastavaa, mutta valo alkoi nousta ylös. Lisäksi Tony huomautti sille nätisti ja asiallisesti kerran, kun ryykäs ohi loogisen hypyn. Ja kas, hää poimi sen seuraavalla kerralla kiltisti. Ja vaikka sille huomauttaa, se haluaa silti mennä taas ja taas. Mikä on tosi kiva asia. Se on IHAN kesken, mutta saa ollakin. Pohja alkaa olla kunnossa. Kisaikä tuli tänään purkkiin, mut huu keös. Kattellaan, mihin pojista on.. ;)
Apuva....
VastaaPoistaCarron ohjaus kuulostaa terrierinohjaukselta. Mutta sittenhän se vasta makeeta onkin kun se onnistuu. Mutta näinhän se menee ettei mitään ole etukäteen kirjoihin laitettu. Treeni ja kisa kerrallaan, lystinpitoa teille. Sitä agility aina on.
T Minna, Tootsie ja Siiri (joka jallitti ajoikoira Cillan tänään täydestä vauhdista, molemmat meni mukkelis makkelis, hui kamalaa Cilla 20 kg)
Varmasti helpottaa treenaamista se kun sisäistää nuo perusjutut omassa päässä etukäteen, eikä hae uudesta koirasta sitä samaa olotilaa minkä on "sen" agilitykoiran kanssa onnistunut saavuttamaan.
VastaaPoistaEri mieltä olen kyllä siitä ettei kahta "Elämäni Agilitykoiraa" voi olla. Kyllä niitä voi tulla kohdalle useampi kuin yksi. Ei samanlaisia keskenään, mutta sellaisia jotka voi antaa yhtä hyvät kicksit. Ehkei keskenään samanlaisia kicksejäkään, mutta sellaisia joiden jälkeen leijuu monta päivää taivaissa :))
Onnea teille niihin tuleviin agilityelämyksiin! Eri yksilöiden kanssa ne tahtoo olla niiin erilaisia.
VastaaPoistaElli on antanut mulle niitä ihania tunteita paljon, ja luotan että antaa vieläkin :)
Adan kanssa me mennään jatkuvaa vuoristorataa. Välillä me ollaan ihan yhtä ja sen kanssa on tullut jo koettua muutamia äärettömän hyviä hetkiä. Sit seuraavassa hetkessä, kisassa tai treenissä voi olla, että se palauttaa mut takasin sinne maan rakoon :D Mut se nousu sit sieltä alhaalta tuntuu aina makialta..
Me tullaan torstaina Seinäjoelle, notta jos ootta maisemis niin mennään yhdessä lenkille esim. pe tai la. Ehkä saan pienen sinisen myös mukaan :) Hipinkin karanteeni nenäpunkkien osalta on ohi ja nenässä taas tuulee raikas ilma :D
VastaaPoistaMäkään en tiiä mitä musta ja Hipistä tulee, jaksetaanko me koskaan harjoitella niin paljon, että meistä tulis OIKEASTI hyviä, mutta ainakin harrastetaan ja Hippi rakastaa agilityä yli kaiken!
Se on jännä miten taas minä jotenkin kaipaan sitä vääntöä ja kääntöä ja sitä että koira vähän itsekkin päättäis mihin olis menossa. Nyt kun näiden shelttien kanssa treenannut ja kisannut ja ne tekee niin paljon just ohjaajan kanssa. Mutta kyllä mä oon varsinkin Netan kanssa kokenut hienoja hetkiä agissa ja välillä ollaan oltu tosi pohjalla, mut tää on vaan niin kivaa. Ehkä Netan kanssa ollaan radalla enemmän yhtä, mutta Millan kanssa onnistumisessa oli jotenkin enemmän fiilistä.
VastaaPoista