Jos

saisin valita vain yhden sanan kuvaamaan mun ja Myrtin eilisiä ohjattuja treenejä, niin solisi Ilo. Isolla kirjotettuna. Voi että!! Mua vieläkin hymyilyttää!! Myrtistä on tullut niin pätevä!! Vähän liiankin.. :DD Menee minne nenä näyttää ja menee kovaa.. ei paljon kysele eikä pienellä käskytyksellä käänny katsomaan kartturia. Mutta musta son makee!! Sama meno oli jo viime viikolla ohjatuissa treeneissä. Mypan ohittelut on taaksejäänyttä elämää TÄLLÄ HETKELLÄ. Muisto vain.. mutta totta kai oon varautunut siihen, että se muisto voi palata ihan milloin tahansa. Anyway, Myrtti etenee nyt komiasti ja noukkii eteentulevia esteitä. Viime viikolla treenattii sokkaria ja kuollutta putkikulmaa. Ja SE on Mypan bravuuri!! Myrtti imee putket ihan mistä kulmasta tahansa. NIin elävästä kuin kuolleestakin.. :DD Ja meni ihan saletisti kympin radan lopuksi, sen viiden-kuuden esteen, mutta kummiskin. Siinä piti hypyltä hakea mutkaputken selän takaa suuaukko jne. Ja Mypahan haki.. ;)

Eilen treenattiin vääriä päitä putkesta. Siis sitä, että toinen pää tyrkytti ja sitei saanut mennä. Mua hihitytti etukäteen, kun kuvittelin hilluhiireni suikahtavan luolansuusta sisään. Ja suikahtihan se. Mutta myös sinne oikeaan päähän!!! Ekassa treenissä sain kaikki kohdat toimimaan, ihan sama vedinkö vai työnsinkö: toimi!! Voi vide! :DD (pakko huomauttaa: hilluhiiren namipalkkana oli tietenniin juusto.. :D ehta kermajuusto, joskin se hävisi joka kerran lelulle.. mutta silti. :)) Kaikkein mieltälämmittävin kommetti oli coachilta, joka ihaili Myrtin nopeutta.. niin se vaan on. Vikkelä pieni koira. Punainen ja pieni.. *huokaa* Parasta oli taas huomata, miten Mypan toistonkestävyys on uskomaton. Vikassa treenissä meitä veti väärä putkenpää. Noin kymmenen kertaa, ellei ylikin. Ja joka kerran Myrtti kirmasi yhtä lujaa ja sinne väärään päähän. Kunnes mä älysin (kiitos open) huutaa Myrttiä nimeltä. Enkä TÄÄÄNNEEEEE perse pitkällä. Ja niin Mypa kääntyi sekunninosiksi vilkaisemaan mua, kiisi väärän pään ohi ja sukelsi luolaansa oikeasta päästä. Ja sen päätteksi repi kettupoloa taas riekaleiksi. On tää niin hieno laji!! :)!!

Mä en uskonut, että mä saan vielä agilitystä joskus näin isoa iloa. Ne jotka tietää, tietää mitä se mulle merkkaa. Ne jotka ei tiedä, niin ei tarvikaan. :) Riittää, että ilo ja agility on taas pari. Ja mun kilpailuvietillä varustettuna iloon tarvitaan myös sitä, että homma myös sujuu- ei mitään nollaratameinikiä, vaan sitä, että koira menee haipakkaa ja sen naama nauraa. Ja sitä, että mä nauran loppuverkalla. :)