Satu naisesta ja koirista

Olipa kerran, ihan juuri nyt, nainen, jonka ei koskaan pitänyt omistaa tyttökoiraa koska "ne ovat niin omituisia." Neljä ja puoli vuotta sitten hän kuitenkin käänsi kelkkansa ja haki Ruotista itselleen sellaisen. Kasvattaminen ja koiranäyttelyt olivat kuitenkin "muiden heiniä", mutta EHKÄ pieni itu päässä siinsi oman koiran pennuista "sitten joskus". Tyttökoiran ollessa kaksi vee muuttui kelkan suunta, mutta "vain täksi kerraksi". Ja niin koira muuttui äitikoiraksi ja nainen kasvattajaksi. Pentuja syntyi kolme, mutta kohtalo antoi vain kahden jäädä maailmaamme. Tyttökoiranpentu muutti Kokkolaan ja poikakoiranpentu jäi miehen vastusteluista huolimatta kotiin, sillä "poikakoirat on meidän juttu". Ja miehen vastustelu mureni jo ennen luovutusikää ja tällä hetkellä kotiinjäänyt poikakoiranpentu on kietonut miehen totaalisesti käpälänsä ympärille saaden miehestä parhaan ystävänsä ja päinvastoin. Koska tarinan nainen rakasti tuota kotiinjäänyttä poikakoiraa valtavasti ja jopa (noloa kirjoittaa) ihaili tietyssä mielessä aikaansaannostaan (luonne, terveys, ulkonäkö), päätti hän tehdä äitikoiran kanssa vielä toisen diilin. Josko siitäkin sitten jotain.. muttei kotiin ketään. Niin kuului sopimus.

Äitikoiran uuden sulhasen löytäminen meinasi olla kiven ja työn takana. Mutta usein onni on lähempänä, kuin luulemmekaan. Ja niin äitikoira pysyi uskollisena isäkoiralle ja sai toiset lapset saman miehen kanssa. Ihan kuin joutsenet ja osa ihmisistäkin vielä tekee. Tällä kertaa Kohtalo näpsäytteli vain alkumetreillä, mutta näiden tölväisyjen seurauksena menetimme neljännen, viimeisen pennun, äitikoiran kohtuun. Ja samalla leikkauksella poistettiin sekä kohtu että kuollut poikapentu. Ja jotta tarina olisi vielä dramaattisempi, oli ensmmäinen pentu synyessään täysin eloton ja eläinlääkäri sanoi ääneen sanat "Ei. Kyllä tämä on kuollut". Kasvattajanainen tunsi sydämessään surua, mutta suurin huoli kohdistui äitikoiraan. Eläinlääkäri kuitenki kokeili elvyttää pienen, tumman tyttöpennun, koska sen elottomuus johtui pitkään kestäneestä olemisesta synnytyskanavassa. Ja Kohtalo antoi naiselle tuon pennun. Pienen, tumman tyttöpennun. Ja kaksi muutakin pentua sekä äitikoiran: kaikki neljä selvisivät alun dramatiikasta, mikä sai kasvattajanaisen nupin sekoamaan. Suru, huoli ja ahdistus saivat aikaan sen, että nainen päätti jättää sen tumman tytön kotiinsa. Vaikkei tyttökoiria niin omimmaksi jutuksi koekaan. Vaikka oli raskaana ja tiesi, että ajankohta on huono. Ja vaikka koiramäärä oli jo nyt "liikaa". Mutta joskus elämä täytyy elää tunteella, ei järjellä. Niin oli määrä käydä.

Tyttöpentu oli omituinen. Se nuoli naamat ja rakastui naiseen. Samoin kävi naiselle. Pentu vei sydämen ja nainen päätti, että vaikka siitä kasvaisi minkälainen tahansa, oli sen jäätävä kotiin. Muut pennut eivät tulleet kysymykseen, vaikka olivat jopa lupaavampia. Toisaalta tällä tyttöpennulla oli naisen mittapuun mukaan huonoin luonne pikkupentuna. Se oli välillä varautunut muiden mennessä avoimesti kaikissa uusissa tilanteissa. Mutta mikään ei saanut naisen päätä kääntymään. Näin tämän piti mennä.

Koiranäyttelyt olivat toinen asia naisen elämässä, minkä suhteen pää oli hiljakseen kääntynyt. Esimmäisistä pennuista kotiinjäänyt poika oli osoittautunut varsin komeaksi koiraksi, minkä johdosta nainen oli käynyt sitä tuomareille esittämässä. Menestys ja kilpailuvietti olivat saaneet aikaan sen, että koiranäyttelyt olivat muuttuneet tietyssä mielessä mieluisiksi. Vaikka aikaisemmin nainen oli kääntänyt Koiramme-lehden loppusivut nipussa kiinni. Meitä EI todellakaan kiinnosta fifeilyt- oli hän aikaisemmin tuhahtanut. Poikakoiran kasvaessa suuremmaksi, vahvemmaksi ja itsetietoisemmaksi, tuli eteen uusi ongelma. Asia, joka naisen edellisten koirien kanssa ei ollut koskaan haitannut. Ei, sillä koiranäyttelyt eivät olleen koskaan aikasemmin kiinnostaneet. Poika nosti häntäänsä viiriksi itsetunnon mittana. Ja koska rotumääritelmä tekee siitä virheen, oli naisella kaksi vaihtoehtoa. Jatkaa näyttelyitä ja toivoa, että ko tuomari ei siitä välitä tai lopettaa näyttelyissäkäyminen. Nainen on vahvasti kallistumassa poikakoiran kanssa jälkimmäiseen. Sillä Särö ei olisi Särö ilman viiriä, hän tuumi. Äitikoirasta ei kuitenkaan turkittomuuden ja liian keveiden korvien vuoksi ollut koskaan oikein oikeasti ollut koiranäyttelyihin kaveriksi. Nyt, steriloinnin myötä, asia voisi tietenkin muuttua, nainen tuumi. Ja pohti, saisiko korvia aisoihin. Nainen päätti katsoa, millaisen turkin rouva itselleen tulevaisuudessa kasvattaisi ja jos se näyttäisi lupaavalta, aikoi hän ryhtyä korvapuuhiin. :) Ja niin nainen käänsi katseensa tummaan tyttöpentuun.

Tumma tyttöpentu oli äitinsä kopio. Naisesta on noloa kirjoittaa tätäkään, mutta edellisenä päivänä hän sekoitti nämä koirat keskenään kahdesti. KAHDESTI. Äidin ja tyttären.. Nainen oli erittäin tyytyväinen tyttöpennun rakenteeseen. Luonne oli kehittynyt koko ajan paremmaksi ja siitäkin nainen oli iloinen. Erityisen iloiseksi nainen tuli siitä, kun huomasi, miten tyttöpentu oli Naisen Oma Koira. Jumaloiva, rakastava ja suhteenluonut juurikin naiseen. Pentukoulussa oli mennyt mukavasti ja näistä kaikista seikoista rohkaistuneena nainen ilmoitti pennun kahteen pentunäyttelyyn. Ensimmäisessä tuomarina oli tuomari, jolla ei ollut shetlanninlammaskoirien rotuoikeuksia, mutta nainen halusi hakea kokemusta pennulle ja sen esittämisestä itselleen.

Ja niin koetti näyttelypäivän aamu ja nainen pakkasi pennun ja kapsäkit pieneen, siniseen autoonsa ja lähti matkaan. Pentu oli reipas ja esiintyi paljon paremmin, kuin nainen oli uskonut!! Se seisoi pöydällä likipitäen hievahtamatta tuomariSEDÄN sitä kopeloidessa. Nainen kehui pentuaan ja palkitsi sitä ahkerasti. Samalla nainen mietti, miteh ylpeä oli pennustaan ja eritoten sen luottamuksen saavuttamisesta. Pentu sai hienon arvostelun, joskaan nainen ei ollut tuomarin kanssa kaikesta samaa mieltä. Pahin "moka" arvostelussa oli naisen mielestä ensimmäinen kohta: tumma pentu oli kaikkea muuta, kuin neliömäinen ja nainen tiesi, että pentu oli vielä seissytkin hienosti: ei kasassa. Mutta koska nainen oli etukäteen päättänyt, että ei välitä tuomarin arvostelulapusta (koska tämä ei ollut shelttituomari lainkaan), niin nainen melkein pysyi pitämään lupauksensa. Vähän kirpoi, mutta niin kuuluikin. Arvostelu kuului:

Neliömäinen, kevytluinen. Hyvä selkälinja. Hyvä rintakehä. Oikean mittainen pää, hieman pyöreä kallo. Isohkot korvat. Turkki ok. Hyvin kulmautunut. Yhdensuuntaiset liikkeet, takaa ahdas. Luoksepäästävä ja avoin.

Nainen ei ollut vielä saanut kotisivujen päivitysohjelmaansa pelittämään, joten hänen täytyi tyytyä päivittämään blogiaan. Nainen aikoi lisätä kotisivuilleen arvostelut sekä tästä tummasta tyttöpennusta että sen vaaleasta veljestä, joka myös debytoi edellisenä päivänä. Felix, tuo vaalea poikapentu, oli oikein reipas ja hieno pentu, kuten aina ennekin! :) Se kuitenkin kadotti toisen perheenjäsenensä eikä voinut käsittää, miksi sen piti esiintyä ohuessa narussa, vaikka olisi pitänyt mennä etsimispuuhiin. Nainen oli siitä kuitenkin hyvin ylpeä ja kiitti mielessään jälleen kerran, miten ihanat kodit oli pennuilleen saanut. Tästä olisi hyvä jatkaa eteenpäin.

Aikaisemmin tarinassa esiintyneen kotiinjääneen poikakoiran kolme lasta oli näyttelyssä esiintymässä ja nainen oli niistä iloinen: kaikki kolme olivat mielettömän hienoluonteisia, kaunisrakenteisia pentuja ja kahdella niistä oli ilme, joka nosti naisen ihokarvat pystyyn. Isäkoira oli luovuttanut itsestään jotain hyvin näkyvää näille. Toinen pojista oli näyttelyssä VSP toisen tullessa toiseksi. Felixpoika oli kolmas. Särön -sen kotiinjääneen pojan- tytär oli näyttelyssä tyttöjen toinen voiton mennessä koiraystävällemme Ilmille ja Tanjalle. Nainen oli menestyksiin tyytyväinen: kaikki olivat tuttuja ja ystäviä! :)

Hassua kyllä, nainen tunsi pientä vetoa koiranäyttelymaailmaan edelleen ja toiveikkaana hän osti tummalle tyttöpennulle- Myrtille- ihan oman näyttelypannan. Hienon, kultaisen käärmekuristuspannan. :) Nainen tuumi, että näitä voisi tulla jatkossa vielä kierreltyä, kuitenkin. Ja katseli hymyilleen pentuaan. Ihmeellistä, että onni ja menestys eivät aina kulje parina. Joskus onni tulee hyvinkin pienistä seikoista. Kuten omilla jaloillaan seisovasta pennusta miestuomarin sitä venytellessä. Tai häkissään reporankana nukkuvasta pennusta, joka rentoutuu isojen kehien pyöriessä ihan vieressä. Ihmeellistä, mietti nainen. Ja onnellista.