fiuh-fiuh

tuo oli lentoääntä. Ajan: se kiitää.. Tuntuu kummalliselta, että enää tämä ja ensi viiikko ja sit.. pennut lentää pesästä. Paitti Myrtti.. Ja koska kohtalo tapaa mun kanssa aina sekoitella pakkaa, tapahtui niin jälleen. Viikonloppuna selvisi, että vaalea tyttömme (Trickteam Chamber Of Secrets) muuttaakin Kuopioon. Koti on aivan lottovoittopaikka ja mä oon ihan äärettömän onnellinen ja kiitollinen Mialle!! Uudessa perheessään asustelee ennestään kaksi shelttiä ja yksi "toukkamerkkinen" (mulla on aina ollut haave, että isona mä otan mäyräkoiran, jonka nimeksi tulee Toukka - nimi on siis mulle patentoitu.. ;)). Pienen nimeksi tulee Oodi! :) Oodi matkustaa siis Kuopioon viikon päästä viikonloppuna, Felix Katajalaakson viikon päästä perjantaina. Onneksi Myrtti jää kotiin, niin kauhun tasapaino ei kokonaan kaadu..

Kaisa kävi lauantaina hiblailemassa pikkutrion ja totesi pennut kelpo yksilöiksi. Lupaavaa sakkia, vaikka aikahan sen sitten paljastaa. Mulle iso juttu on se, että kaikki kolme tuntuvat mukavan luoteisilta: avoimia, iloisia, reippaita. Kaisa povasi, että Oodi jää pieneksi: ei näyttely-yksilöksi. Ei näytä siltä, mutta kasvuvauhtinsa on niin hidasta: jäi 6-7 viikkojen välissä alle 200grammaan. Katsotaan. Myrtti ja Felix kasvavat normivauhtia, joten jättiläisiä tai pikkiriikkisiä en niistä odota. Mutta taas.. katsotaan.

Viikonloppuna kävi myös Särön toinen morsian. Jäämme odottamaan parin kuukauden päähän soopelilapsukaisia Kuopioon syntyväksi. Kiitos Jaanalle ja Iisalle "tutustuttamisesta": siis siitä, että tutustuttiin livenä! :) Samaten kiitos Jaanalle, että otit Mian mukaan reissuun.. :) Mutta taas on kolikolla kaksi puolta. Särö tuli sunnuntai-iltana kipeäksi: oksensi ja valitti - sai ihan kipukohtauksen: näkyi hirveänä lumen ahmimisena ja ulos pyytämisenä (halusi ahmimaan lunta). Soitin maanantaina klinikalle ja syyksi arveltiin astumisen aiheuttamaa pahaa lihaskramppia selkä- ja vatsalihaksissa: kipu aiheuttaa oksentamisen jne. Ja koska Särön ensisijainen titteli ei ole jalostuskoira, jää se nyt jalostustauolle ainakin täksi ja ensi vuodeksi. Katsotaan, parantaako aika tuon "vaivan" vai uusiiko se, JOS Särölle vielä tulee nainen tulevaisuudessa. Sama hommahan oli silloin Hymyn vierailun jälkeen: silloin vaan arveltiin, että kolmen narttukoiran peräkkäiset juoksut (Xy, Carro, Hymy) tekivät tuon reaktion. Nyt epäillään syyksi sitä astumista itsessään. Ei auta mikään. Särön hyvinvointi on kuitenki ykkösjuttu ja se voi muuten toivottavasti ihan hyvin. Jännittää tietty hieman, mitä Myrtin juoksut tulevaisuudessa sille tekevät vai tekevätkö mitään.. Carro kun on nyt "kätevästi" leikattu.. mutta mä vaan en voi sille mitään, että mun pitää se kotiin jättää.. kohtalo kohtalo. Jälleen.

Koska multa on jonkun verran kysytty, miksi päädyin Myrttiin, niin kerrottakoon sekin samaan hikeen. Mä en tiedä, muistaako kukaan meidän edellisen pentueen alkupentumäärää? Niitähän oli myös kolme. Ja yksi niistä oli ihan tumma, kuten Myrttikin. Pennulla todettiin 2,5vko:n kohdalla paha kehityshäiriö sydämessä, keuhkoissa jne. ja se lähti enkelipennuksi. Ja se oli IHAN hirveää.. pentu oli niin suloinen, rakas.. sen silmät olivat jo auki ja se oli ihan oikea pentu.. Mä melkein pakahduin.. Pia oli silloin mun tukena lääkärissä ja viemässä pentua Eviraan lähetettäväksi: kiitos Pia vielä ja taas!! Kun Myrtti sitten syntyi, ensimmäisenä, kuten sekin tumma pentu silloin.. niin mua alkoi itkettää. Tuli ihan de ja vu-olo. Ja ihan, kuin se meidän tumma tyttö olisi tullut takaisin kotiin.. Mä sanoinkin sen Tonylle kotona ja pillitin.. Lapsellista, naurettavaa jne. Mä tiedän sen. Mut siltä musta tuntui. Ja mä päätin siellä eläinklinikan lattialla fleecepeiton päällä, että son mun pentu. Mun. Ja niin se on ollut. Tony on koettanut sanoa, että älä päätä vielä ja odota vielä ja kato niitä, mutten mä oo voinut. Se vaan on mun. Ihan samalla lailla, kuin Felix on Saarteenojien ja Oodi Mian. Sen vaan tuntee ja tietää. Ja tää trio on saanut just oikeat kodit, jokainen. Sopivat omaan perheeseensä parhaiten. Kohtalo auttoi mua saamaan Myrtin. :) Kuten Felixiä ja Oodiakin.

Sit mä oon jossain kirjoittanut, että yhdellä Potterkirjalla on mun elämässä erityinen merkitys. Se on Myrtin nimellä: Goblet Of Fire: Liekehtivä Pikari. Kirkkonummen entiset seurakaverit muistaa sen.. tarinan. Luulisin. Mä oli päästä Sutisen kanssa maajoukkueeseen jo vuotta ennen, kuin pääsimme. Mutta aina ei voi onnistua.. Mut mua ei haitannut se niin paljon, koska mä halusin NIIN hirveästi Italiaan seuraavana vuonna. Italia on aina ollut mun haavemaa.. Ja sillä mä kampesin itseni sen pettymyksen yli. Ja kun Italian vuosi koitti, oli paineet kovat. Mä halusin joukkueeseen jumalaisen agikoirani kanssa enemmän, kuin kukaan voi ymmärtää. Sutinen oli mieletön koira, meillä oli mahtava vuosi takana ja mä tiesin, että nyt on hetki. Ja kun meillä meni karsinnoissa hyvin: sunnuntaina oli voitettu kaksi ensimmäistä rataa ja viimeiselle me lähdimme viimeisenä, käännetyssä järjestyksessä, oli paine mun päässä IHAN HIRVEÄ. Mä itkin teltassa äidille puhelimessa, että mä mokaan tän, koska mä haluan tätä liikaa jne. Ja mä oli ihan ihmisraunio.. Mut sitten. Mä muistin, miten kirjassa Liekehtivä Pikari Harry Potter pelkää isoa lohikäärmettä. Ja jumankauta se voittaa lohikäärmeen. Ja mä päätin, että jos pieni poika voittaa lohikäärmeen, niin mekin voidaan Sutisen kanssa voittaa itsemme. Ja niin me teimmekin!! :) Sain seurakavereiltani maskotiksi Italiaan pienen, punaisen lohikäärmeen. Se on mulla vieläkin. Muistuttamassa... Joten siksi Liekehtivä Pikari on mun kirjani. Mä luen sitä aina ennen tiukkaa paikkaa... Se auttaa mua.

Tulipahan taas vuodatus.. mutta elämä on. :)

Pentujen elämään on mahtunut hyvää ja huonoakin. Sosiaalistettu on: on käynyt erinäköisiä koiria ja ihmisiä, lapsia ja aikuisia. On käyty ulkona varastossa leikkimässä yksitellen. Ja on käyty ulkona hillumassa (pissaa, kakasta puhumattakaan, nämä eivät sinne tee: hilluminen voittaa 6-0). Huonoa oli viime sunnuntaina, illalla. Oodin maha oli IHAN ripaskalla. Lensi kaaressa vetenä.. Onneksi se parani maitohapoilla ja Inupektillä. Nyt on kovat pökäleet taas. Ainoa, mikä pikkuisen painaa just nyt mieltä on se, että Oodin kakka on liiankin kovaa?! Punnaa ja punnaa.. eikä saa kaikkea ulos, musta tuntuu. Huoh. Ehkä sekin tästä. Mä seuraan ja soittelen lääkärille, jossei muutu. Mieli sillä on onneksi oma, iloinen itsensä. :)

Loppuun mä paan kaisista vielä posekuvan: otettiin Tonyn kanssa eilen "viralliset seitsenviikkoise picturet. Näyttää kuvista, että heleppoo oli, mutta jokainen seitsenviikkoisia kuvannut tietää totuuden... :D!!

Paitti etten laitakaan: kuvanlataus tänne ei nyt pelitä. Mut kotisivujen etusivulta on linkkin albumeihin: käykää siellä, jos nappaa! :) (toivon, et nappaa.. :D)