MM-karsintaturistina

meni kaksi päivää. Eilinen ja tämä. Ensimmäistä kertaa olin karsintoja katsomassa jossain muualla, kuin Myyrmäkihallissa.. tällä kertaa kisapaikka oli ihan naapurissa, Seinäjoen Wallsportilla. Mulle on aina nuo karsinnat se maailman merkityksellisin kisa. Se, missä oon itkenyt, nauranut, saanut ja menettänyt.. kaikkein kauneimmat agilitymuistoni ja niin hirveän monta hyvää ystävää on laji mulle suonut. Siksi mä menen karsintoihin aina vähän haikealla fiiliksellä.. mä niin muistan vielä, miltä tuntuu haluta jotain ihan hirveästi. Sitä maajoukkuepaikka.. se nälkä, nopea koira ja yhteinen hyvä fiilis.. siksi mua nytkin muutaman kerran kostutti silmistä.. sen unelman ja haaveen näkeminen muiden silmissä.. se vaan koskettaa. Mua itketti, kun mä näin, miten Liuhdon Timo juoksi radan jälkeen Tuuliaa vastaan ja halaamaan.. ja samaten kun näin Tuulian silmät kunniakierroksella.. Mua itketti, kun Jenna meni Neonin kanssa eilen sillä hirveällä vimmalla ja meiningillä.. melkein kuin mä nuorena.. (nauraisin jossei liikuttaisi vieläkin). Ja muutaman muunkin kerran mua kostutti silmistä.. :´) Olipahan taas skabat. Joukkueista tuli erilaiset kuin etukäteen moni veikkasi, mutta siinäpä tämä lajin suola. Kiitos kisaviikonlopusta kisaajille ja järkkääjille! Hieno viikonloppu taas. Niin ja kiitos mun VaPolle, että sain "oman ajan viikonlopun" :) <3

Vielä lisään tähän loppuun siitä, että moni kysyi multa "koska"? Vastaus: ei varmastikaan enää koskaan. Mutta never say never. Ehkä. :)