No niin

, elämää kaapista-astumisen jälkeen. Kokeillaas.. ;) Mä vaan varotan, että nyt sit mä annan tulla "siitäkin" asiasta. Että kaikki saa tietää, miten tää ei todellakaan ole "lintukotomainen siunattu tila"..

Mut eka koiriin. Jos mennään ihan ikäjärkässä? No, okke. Eli Hiisi Hannes ekana. Sen näkö on huonontunut, kuten oli odotettavissa. Törmäilee hämärässä ja pimeässä jo ihan selvästi. Etenkin asioihin, joiden olemassaoloon se ei ole varautunut: esim. aamuhämärässä mun polveen, pesukoneen luukkuun ja yksi kerta juoksi ulkona pää edellä lumihankeen, kun Tony oli tehnyt lumityöt ja kasa oli isompi, kuin ennen. Mä tiedän, että tää on inhimillistämistä, mutta mä oon surullinen. Nyt tulee taas se ahdistus, että onko sillä ollut tarpeeksi hyvä elämä ennen tätä? Allergiat, nivelrikot, sokeus.. mitä kaikkea pitää koiran kestää ja silti pitäis heilutella häntää? Hiisihän on aina ollut se elämänriemullisin olento maailmassa. Pullot, pussit ja purnukat on saaneet siltä kyytiä. Muttei enää.. :( Meidän lenkkipolun varrella on ollut puoliksi lumeen hautautuneena muovipussi. Hiisi on kulkenut sen ohi, kuin muutkin.. eilen sitten Tony oli tuntenut saman piston sydämessään mun kanssa ja sanonut Hiisille sen "villeilyäänellä", että HIPSU... ja Hiisi oli saanut iloa hetken aikaa: juossut repimään muovipussia ja silpunnut sen päreiksi. Tony oli kiltisti kerännyt palat sit taskuun ja vienyt kotona roskiin. Mä sit valaisin, että Lellu the Real Man kusi eilen sen pussin päälle.. :D! Mut ei se mitään. Pääasia, että Hipsu oli hetken ollut HIPSU. Ihanaa!! :) Lenkeillä muuten Hiisi on tällä hetkellä hyvin rasittava: kun se ei näe, niin loogisesti joku muu aisti korvaa puuttuvan. Tässä keississä se on haju: KAIKKI mitä voi EHKÄ edes syödä, syö Hiisi. No, periaatteessa se ei haittaa, koska "se on koira". Ja koirat nyt syövät paskaa jne. Mutta koska Hiisi on allerginen koira, niin se haittaa. Rusakonpapanat saa sen kutisemaan, ainakin siinä määrissä, mitä Hiisi sitä syö- tia no, söisi. Ja MILLÄÄN ei viitsisi pitää toista kiinni. Koska tutut polut jne. on sille vielä ihan helppoja liikkua: ulkopuolinen ei takuulla huomaa, ettei Hiisi näe. Me mietitään asiaa ja koetetaan pitää misteriä tarkkaan silmällä. Ettei se ennätä vetää joka lenkki ihan mitä tahansa shittiä.. Kotona se on nykyisin aika huomaamaton, mutta mun pitää muistaa, että se on jo 10,5-vee. Ei sen kuulukaan hillua. Miksi sit on surullinen mieli sen puolesta? Mulla on plääni sen suhteen, että kun nyt ens viikolla meen Myrtin kanssa cityyn, hallille tms, niin Hiisi saa lähteä mukaan. Sillekin vähän elämään väriä ja Mypa saa oivan mallin.

No sit Lelluun. Repo Einari kävi tänään eläinlääkärissä silmänsä kanssa. Ei muutoksia paineissa, eikä missään muussakaan. Tipat saa nyt jättää pois: HUH! On muuten oikeesti aika tylsää laittaa tippa joka aamu, toista vuotta, koiran silmään... ihan meille kaikille. Etenkin Lellulle. Muuten Repo on oma, iloinen, laiskanpulskea itsensä. :D Se ei millään menisi aamu- eikä iltapissalle pihaan. Makaa soffalla ja esittää kuuromykkää. Kaapelin kanssa. :) Lenkillä se on nykysin hyvin onnellinen mies: lumi sulaa ja paska nousee esiin.. namii! Ahne ja elämäänsä tyytyväinen: meidän Lefa. Ja niin: Myrtti on edelleen sen mielestä kastissa: entiedäkenestäpuhutaan. Kunsitäeioleolemassakaan. :D Mietittiin eilen Tonyn kanssa, että meidän koirilla ei meidän mielestä ole mitään tikapuuhierarkiaa: se muuttuu tilanteen jne mukaan. Pääsääntösesti Repo on Myrtin yläpuolella: Mypa nuolasee suupieltä tms. Mutta on asioita, missä Myrtti kävelee jo Revon yli: esim. ruokatilanne: Myrtti syö Revon ruuat kupistaan, jossei olla vahtimassa. Ja kävelee sen päältä Revon nukkuessa soffalla. Eikä herra puhu mitään. Mut ei sen tarvikaan: sitä varten on mami ja papi, tuumaa hän. Ja niinhän me ollaan.. :)

Kaapeli sit. No, rouva kettunen on tällä hetkellä ERITTÄIN hehkeä. :D! Tuossa dokumenttia:


Mä oon päättänyt, että meen reilun viikon päästä erkkarissa sen kanssa ihan piruuttani sen kanssa narttukehän reunalle hengaileen. Paan oikein näyttelyhihnan kaulaan jne. Ja VAIN, jotta näen väen naamat!! :D!!! Siinä teille: työlinjanen sheltti!! Ja toinen korvakin on sopivasti pystyssä. ;) Muuten sille ei onneksi kuulu kummia. Virve kävi viikko sit hieromassa rouvan ja tällä kertaa se oli jo oikein hyvä: HUH! :) Mä voisin nyt sit ruveta treenaileen sen kanssa. Ranne ei ole vaivannut, muttei sitä ole kyllä rasitettukaan. Mua ei vaan yhtään huvita "satsata" sen kanssa treenaamiseen, kun edelleenkään se ei osaa pujotella.. oikeesti. Tää on ja kuulostaa naurettavalta, mutta mun loppukin motivaatio meni viemäriin, kun 5 kuukauden tauon jälkeen kävin sen yhden kerran hallilla ja kepit jäi kesken IHAN, kuin ennen taukoa. Joojoo: joku aattelee, että miten se olis voinu korjaantuakaan itekseeen tauolla: no teoriassa ei kuinkaan. Mut usein asiat muuttuu, kun niitä ei tee: palaset loksahtelee. Mulla on kohta viisvuotias koira, joka osaa 10 keppiä. Mä oon treenannut ihan alussa kujaa verkoilla, kaventanut verkoilla.. Mut uskon, että tein liian kauan liian helppoa ja sit jätin verkot liian "dramaattisesti" ugandassa veke. Joten ehkä sitä taas saa mitä tilaa.. mut mä en mistään saa motivaatiota... Onko jollain mielipide? Alotanko ihan alusta? Kujasta?! Kaarien kanssa se menee oikein. Mut en viittis pitää niitkäkään hamaan tappiin, koska edistystä ei niillä ole sen kanssa tullut: lopettaa kesken, kun otan kaaret pois. Ja ai niin: JOS vedätän, niin osaa pujotella. Jos menen vierellä tai perässä, niin ei. EIkö mielenkiintoista? Mä varmaan teen jotain väärin. Help mii pliis.

Sit Sääppä. No, onneksi se voi oikein mainiosti. On hienossa tukassa, oma rento itsensä ja seitsemän lapsen isä. :) Nuorimmat puppelinsa tulivat just viikon. Ihana nähdä oman pojan jälkikasvua.. :) Myös Hymyn pennut ovat vallanneet meidän sydämestä palaset ja on aivan superhienoa lukea niiden kuulumisia!!

Reilun viikon päästä on Sääpällä näyttelyitä: lauantaina erkkari, sunnuntaina Lappeenranta ja sit huhtikuun puolessavälissä on Vaasa. Jos häntä on ruodussa, niin jatkoa seuraa. Jos ei, niin tää oli toistaseks tässä. Kallista lystiä siitä, että saa sinisen muovinarun "liian iloisesta hännästä". Miks se on muuten iloinen? Kun oikeesti se on musta "haistakaa v***u kaikki jotka lähelle uskaltaa tulla"-häntä. Tony on ollut kipeenä viikon: ei ole päässeet treenaan. Toivotaan, että pian pääsisivät ja saisivat korkata kisakauden! Mä haluan ketyileen.. ;)

Ja sit Mypa. Se on omituinen.. Välillä tosi reipas ja topakka ja välillä ihan vellihousu. Kuten tänään rokotuksella. Viimeks teki maahanmenoa jne pöydällä eläinlääkärissä, oli topakkana yms. Nyt kenotti mua vasten ja pelotti.. Huoh. No, lattialle päästyään oli jo reipas ja tutkaili tilannetta: mäkin sain tutut naamanpesut. Sydän kuunneltiin virallisesti: terve. Ja rokotukset on nyt joulukuulle saakka hoidossa. Mä poden semihuonoa omaatuntoa siitä, että oon tehnyt sen kanssa niin vähän.. pitäis enemmän käydä ja tarjota nimenomaan niitä erilaisia kokemuksia. Mutta mä en voi mitään sille, etten oo ennättänyt... Mä oon miettinyt, kuten aina omia koiriani, Myrttiä tosi paljon. Mistä siinä mä tykkään, mistä en ja mikä painaa vaa´assa minkäkin verran. Mähän sain oikeestaan ihan mukavan opetuksen taas.. :D Mä sanoin, että yksi syy, miks haluan Mypan jäävän kotiin on siinä, että Särö on niin makee koira. Unelma sheltti. Ja jos mä saan edes puoliksi sellasen, niin kuolen onnesta. No, en saanut. :D! Niissä ei ole MITÄÄN muuta samaa, kuin sukutaulu. Mut tiiätteks: mulle ei sopis yhtään Särönmoinen koira omaan käteen. Se on ehkä vähän "liian jäykkä" mulle. :D Mypa taas.. no, jäykkää siinä ei ole mikään. Ja se, miten se tulee kainaloon: mä tarvitten sitä. Ja sitä, miten se rakastaa mua ja Tonyä. Yli kaiken. KAIKEN. Se oli ollut eilen Tonyn kanssa pihassa. Kiivennyt lumipenkan päälle tähyämään maailmaan. Katsellut sinne ja tänne ja tuonne. Ja kun oli kääntänyt pään Tonyn suuntaan ja nähnyt tämän, niin rynnännyt alas penkalta suoraan Tonyn syliin ja lipomaan siihen maailmanärsyttävimpään omaan tyyliinsä naamaa. Ja samalla se on maailmanihaninta. :D! Mun on sitä päivisin ikävä: sitä, miten se rakastaa ja nuolee ja liekuttaa ja... :D Sit samalla siinä on ärsyttäviäkin puolia monta. Mut sit, tänään Tony kysy, että voisinko mä ajatella myyväni sen pois. No en vois! En ikinä!! Se on mulle just hyvä ja sopiva. Ja tärkeä. Enkä mä pidä koiria tai oo pitämättä sen takia, millasia ne on tai ei oo. En mäkään oo sellanen, ku pitäis olla. Edes lähelle.. No joo, menipä taas syvälliseksi. Mut siis Myrtti Marjatta voi oikein mainiosti. Ja värittää yhä arkeamme. :D

No sit tähän "siunattuun tilaan". Mun on aina väsy. Pahin on ohi, mut nää illat on hirveitä.. nytki olis jo pakko päästä nukkuun: klo on kaheksan. Jano, pissahätä ja nälkä: neki on koko ajan. Vuorotellen. Voin käydä tunnin aikana kevyesti kolemesti vessassa. Ja sit pahinta: hormoonit. Eilen mä itkin..niin, mitäs mä eka itkin? En enää ees muista. Sit mä itkin sitä, että mua itkettää: tajusin itekin, että se menee yli, mut en saanu sitä loppumaan. Sit lopulta Tonyllä melkein palo käämi ja se tokas, että "koeta nyt selvitä noine hormooneines". Sit mä itkin sitä. Onneksi mä en vielä ainakaan -kopkop- itke töissä. Mä murhedin tulevaa, suren mennyttä.. ja oon mä toki onnellinen ja ilonen: oikeesti ja paljon! Huomenna on rakenneultra ja mä aion pyytää kurkkaan, kummansorttinen masuasukki meillä on kyydissä.. ;) Mä oon jo yhen kerran sen kysynyt ja nyt katotaan, muuttuuko asia. Mä oon jo miettinyt, millasen tekstarin äiti ja Leena sit huomenna saa.. :) Mä voin kertoa sit sen täälläkin. Maybe. ;) Mä koetan olla murehtimatta liikaa; sei tee meille hyvää. Ja en itke tänään: lupaan. :)